Hanna Weselius Alma!

Hesarin esikoiskirjakilvan viime vuonna voittanut Alma! on niitä kirjoja, jotka luetaan kielen, ei juonen tai ylipäätään edes tapahtumien takia. Sen kieli on niin huikaisevaa, että sitä tekisi mieli kuvata sinfoniaaniseksi: kerronta kulkee kuin musiikki, sen intensiteetti nousee ja laskee, se vyöryy, vetäytyy, leikkii, pysähtyy, koteloi hetken.

Ehkä hienointa pitkään aikaan lukemaani kerrontaa on kohtaus, joka nähdään kirjaimellisesti lintuperspektiivistä, pulun silmin. Juuri siinä piilee mielestäni tämän teoksen kerronnan kekseliäin ja hallituin juju: että kertojaa ja näkökulmaa voi vaihtaa lennosta, katseen voi nostaa tai laskea, kertojanäänet voi todellakin hallita ja silti päästää kulkemaan aivan omia reittejään.

Romaanin katse kohdistuu naiseen ja taiteilijuuteen. Iso osa siitä käsitellään Gustav Mahlerin tyrannisoiman Alma-vaimon kautta, mutta lopulta romaanissa on kuitenkin paljon enemmän asiaa oman aikamme alistamista rakenteista - ja myös naiseuden ja ihmisyyden ja taiteen voimasta. Ja koko ajan kieli on kaunista ja voimakasta, ilmaisullista. Loistava debyytti, kerrassaan.