Meg Elison The Book of the Unnamed Midwife

Meg Elisonin synkkä The Book of the Unnamed Midwife (2014) tuo mieleen ainakin Cormack McCarthyn The Roadin, Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen, Emily St. Mandelin The Station Elevenin ja P. D. Jamesin The Children of Menin. Mystinen kuumetauti pyyhkäisee 90 prosenttia ihmiskunnasta maailmankartalta historian tuuliin, eivätkä jäljellä olevat naiset enää joko pysty tulemaan raskaaksi tai onnistu synnyttämään eläviä lapsia. Koko yhteiskuntajärjestelmä romahtaa, ja harvoja eloonjääneitä yhdistää epätoivoinen selviytymistaistelu säilykepavuista, antibiooteista ja aseista - ja naisista. Nimeämätön, itseään suojellakseen mieheksi naamioitunut kätilö vaeltaa läpi autioituneen USA:n, lyöttäytyy välillä yksiin jonkun kanssa, mutta on riittävän kyyninen liittyäkseen koskaan kuitenkaan lopullisesti minkään yhteisön jäseneksi ja päätyy vasta vuosikymmenien kuluttua "ei missään" sijaitsevaan "linnakkeeseen", jonne uutta ihmiskuntaa aletaan vähitellen rakentaa.

The Book of the Unnamed MIdwife on nimensä mukaisesti nimeämättömän kätilön päiväkirja, joka kehyskertomuksessa esitetään yhtenä romahdusta paljon myöhemmin seuraavan uuden yhteiskunnan kanonisoiduista teksteistä. Osa teoksen kerronnasta on kätilön päiväkirjaa - lyhyitä, lohduttomia, erittäin yksinäisen ihmisen huomioita - ja osa muiden tuhoa kronikoiden ihmisten tekstejä. Lisäksi kuvaa täydentävät kolmannessa persoonassa kertovan, jossain määrin kaikkitietävän, kertojan osuudet. Kerrontaratkaisu on toisaalta onnistunut: tuntuu siltä, että lukija saa sekä erittäin elämänmakuisen, hyvin aidontuntuisen silminnäkijäkertomuksen, joka on itsekeskeinen, epätietoinen ja aukkoinen, että mahdollisuuden yksityiskohtaisempaan ja selitetympään elämykseen kaikkitietävän kertojan kautta. Toisaalta kahdenlaisen kertojan käyttö on myös vähän pettymys - aivan kuin kirjailija ei uskaltaisi kuitenkaan aivan todella jättää lukijaansa samalla tavalla yksin epätietoisuuteensa kuin henkilöitään. Vaikuttavinta kätilön kirjassa nimittäin on nimenomaan se, miten vähän ihmiskunnan välittömään tuhoon johtavasta taudista tiedetään ja miten siitä ei ehditä saada selville juuri mitään ennen kuin on jo liian myöhäistä. Se on uskottavaakin, ja samalla päiväkirjan niukka, sähkösanomamainen tyyli on yhtä koskettavaa kuin vaikkapa Cormac McCarthyn niukka, päälausevoittoinen ilmaus voimakkaan vaikuttavassa The Roadissa. 

The Book of the Unnamed MIdwife pohtii sukupuolta sekä implisiittisesti että eksplisiittisesti, ja erityisesti ollessaan vähemmän osoitteleva, se on erittäin onnistunut kuvaus siitä, miten helposti nainen tulee alistetuksi miehisen ylivallan alla. Osoittelevimmillaan teos on kuitenkin välillä jopa vähän rasittava: nimettömän kätilön suhdetta sukupuoleen on pitänyt alleviivata tekemällä hänestä biseksuaali ja panemalla hänet pitkäksi aikaa samaan mökkiin oikein naiivin ja nuoren mormonipariskunnan kanssa. Toisaalta tämäkin on kuitenkin virkistävän uskottavaa. Mikä olisikaan todennäköisyys, että ihmiskunnan tuhouduttua muutamien henkiinjääneiden joukossa olisi vain sielunsisaria, joiden kanssa arvo- ja katsomuskysymyksistä ei tulisi kiistaa?

Sukupuolli- ja seksuaalisen tasavertaisuuden lisäksi The Book of the Unnamed Midwife ottaa kivasti kantaa myös lukumääräneutraaliin parisuhteeseen: kun selittämättömään kuumetautiin on menehtynyt vielä jonkin verran enemmän naisia kuin miehiä, alkaa uuden ihmiskunnan rakentaminen oikeastaan siitä, kun jotkut naiset päätyvät perustamaan muutamien miesten kanssa "parvia", joihin kuuluvat yksi nainen ja kaksi tai useampia miehiä muodostavat keskenään perheen tai pariskunnan. Kiinnostava avaus, kuten koko Elisonin esikoisromaanikin. Se on voimakas ja hätkähdyttävä, esikuviensa veroinen, ja vaikka epäilenkin, että siihen saadaan vielä jatkoa, pidän siitä, että nimettömän kätilön tarina tulee tässä ensimmäisessä kirjassa niin täydelleen loppuun saakka kuljetetuksi, että mahdollisissa seuraavissa osissa on pakko jatkaa tästä eteenpäin. Kiinnostavaa ainakin on, millainen on se maailma ja yhteiskunta, johon alun kehyskertomuksessa viitataan, se maailma, jossa luokkahuoneelinen nuoria poikia Äiti Inan johdolla kopioi muistiin nimeämättömän kätilön kirjaa.

Hanna Weselius Alma!

Hesarin esikoiskirjakilvan viime vuonna voittanut Alma! on niitä kirjoja, jotka luetaan kielen, ei juonen tai ylipäätään edes tapahtumien takia. Sen kieli on niin huikaisevaa, että sitä tekisi mieli kuvata sinfoniaaniseksi: kerronta kulkee kuin musiikki, sen intensiteetti nousee ja laskee, se vyöryy, vetäytyy, leikkii, pysähtyy, koteloi hetken.

Ehkä hienointa pitkään aikaan lukemaani kerrontaa on kohtaus, joka nähdään kirjaimellisesti lintuperspektiivistä, pulun silmin. Juuri siinä piilee mielestäni tämän teoksen kerronnan kekseliäin ja hallituin juju: että kertojaa ja näkökulmaa voi vaihtaa lennosta, katseen voi nostaa tai laskea, kertojanäänet voi todellakin hallita ja silti päästää kulkemaan aivan omia reittejään.

Romaanin katse kohdistuu naiseen ja taiteilijuuteen. Iso osa siitä käsitellään Gustav Mahlerin tyrannisoiman Alma-vaimon kautta, mutta lopulta romaanissa on kuitenkin paljon enemmän asiaa oman aikamme alistamista rakenteista - ja myös naiseuden ja ihmisyyden ja taiteen voimasta. Ja koko ajan kieli on kaunista ja voimakasta, ilmaisullista. Loistava debyytti, kerrassaan.

Aino Kivi Maailman kaunein tyttö (2016)

Aino Kiven esikoisromaanissa Maailman kaunein tyttö (2016) on kolme osaa, kolme aikatasoa ja kolme kertojaa, kolme näkökulmaa sisaruuteen, nuoruuteen ja perheen kipupisteissä kasvamiseen. Aluksi perhe elää kesäänsä, ja on neljä siskoa, kaksi teini-iän kynnyksellä ja kaksi taaperoikäistä. Sitten yhdelle siskoista sattuu jotakin kipeää ja surullista - mitä, sitä kukin kertomista vähän pidättelee kertomasta suoraan, ei tiedä tai ei muista tai halua sanoa.

Tälle arvoitukselle rakentuu kirjan jännite, ja sille, että kukin kertojista on jossain määrin epäluotettava nuoruutensa tai ajallisen etäisyytensä takia, jolloin päästään flirttailemaan mahdollisuuksilla: hyväksikäytöllä, harhoilla, itsetuhoisuudella. Kirjan taustateksteinä kulkevat voimakkaasti ja avoimesti Monika Fagerholmin romaani Diiva (1998) ja Nirvanan solistin Kurt Cobainin itsemurha (1994), joiden kautta nuoruus ja mielenterveys peilautuvat valheellisena kerrontana, ajan vääristyminä ja itsensä kirjoittamisen kautta rakentamisena. Teini-ikä näyttäytyy vimmaisena hyökynä, joka jättää jälkensä, vaikka sen alta kasvaisikin pois.

Kokonaisuutena Maailman kaunein tyttö on ihan kiinnostava, mutta jää kuitenkin jossain määrin esikuviensa varjoon - se on vähän liikaa Diivan ja 1990-luvun puolivälin nuorison sukupolvikokemusten pastissi ollakseen itsenäisesti vaikuttava taideteos. Mutta hyvää ja viihdyttävää luettavaa se kuitenkin on.

Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein (2006)

Ljudmila Ulitskajan pitäisi saada Nobelin kirjallisuudenpalkinto, niin yliveto romaani Daniel Stein (2006) on. Se on kerrontateknisesti aivan omaa luokkaansa, sillä tosipohjainen tarina puolanjuutalaisesta Daniel Steinista, joka natseilta pelastuttuaan kääntyy katoliseksi ja perustaa munkkina pienen kristillisen seurakunnan Jerusalemiin, etenee fiktiivisten kirjeiden, päiväkirjaotteiden, lehtileikkeiden, haastattelujen ja keskustelujen kautta. Pohjimmiltaan romaani käy älykästä ja terävää (kristin)uskontojen ja katsomuskantojen välistä dialogia henkilökohtaisesta uskosta, dogmeista, ihmisten julmuudesta ja äärimmäisestä humaaniudesta, mutta onnistuu juonivedottomuudesta huolimatta olemaan sellainen page-turner, ettei paremmasta väliä. Kirjeromaani goes up to eleven, kerta kaikkiaan. 

Riku Korhonen Emme enää usko pahaan (2016)

Riku Korhosen Emme usko enää pahaan (2016) kasvaa yllättäen vasta lukemisen jälkeen täyteen mittaansa. Ja järisyttävästi kasvaakin, sillä lukemisen aikana se tuntuu epämukavalta ja epämiellyttävältä, liian julmalta ja liian armottomalta.

Monilta osin kirja ei vain miellytä: vaihtuvat kertojat kyllä tuovat näkökulmaa, joo, mutta eikö se nyt ole jo moneen kertaan luettua. Kierroksia kyllä lisää se, että yhtenä kertojana esiintyy joku päätarinan ulkopuolinenkin henkilö, mutta sekin tuntuu yhtä päälleliimatulta kuin eri-ikäisten morsiamenryöstömyyttien vyöryttäminen. Kirjan naiskuva ei miellytä: kumpikin keskeinen nainen on kuvattu jotenkin liian kliseisesti ja liian voimattomiksi, aloitekyvyttömiksi ja kaikenlaiseen hyväksikäyttöön alistuviksi, äh. Ja ehkä myös mieskuva on kliseinen: pullistelua, naisen puutteesta ahdistuhäiriöitymistä, huumeita. Sekään ei miellytä, että alussa kuvaus on niin pliisua: kerrotaan 2010-luvun keski-ikäisestä, keskiluokkaisesta elämästä, joka on samanlaista sisäsiistiä harmaanvalkoisella sisustettua kuin kaikilla muillakin ja jossa ongelmat ovat triviaaleja ja helposti voitettavissa olevia pieniä ärsytyksen aiheita, mutta siltikään tavallinen elämä ei tunnu onnelta. Sitten ruvetaan leikkimään väkivallalla, eikä senkään kuvaus miellytä. Liian yksityiskohtaista, liian raakaa, liian kamalaa ja ahdistavaa. Alan jo miettiä, miksi ylipäätään halusin koko kirjan lukea.

Mutta sitten. Lukemisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että Korhosen luoma kontrasti toimii valtavan hyvin, että alun pliisun on tarkoituskin johtaa juuri niin silmittömän räikeään väkivaltaan kuin se johtaa, että naisten ja miesten kuuluukin olla juuri sellaisia kuin ovat, että tarvitaan myös tarinan tapahtumiin osallistumatonta kertojaa, jotta syntyisi nimenomaan tällainen meidän aikamme Rikos ja rangaistus. Emme enää usko pahaan, mutta siellä se nyt vain on, edelleen. Odottamassa.

 

Hannu Mäkelä Herra Huu (1973)

Herra Huu on vähän ressukka kummitukseksi ja muutenkin aika ulkona universumissa - mutta sympaattinen. Hän painiskelee vuorokausirytminsä, osaamattomuutensa ja tietämättömyytensä kanssa (Huu ei oikeastaan osaa sen enempää hiihtää, uida, kalastaa, lukea tai tehdä taikoja, mutta sinnikkäästi ja avoimin mielin hän yrittelee kyllä), mutta ajattelee paljon viisaita ja lempeitä ajatuksia ja on loppujen lopuksi varsin ihmis- ja luontoystävällinen pieni olento. Vähän sinne päin soheltaessaan Huu kyllä tulee pelastaneeksi niin kotimetsänsä rakennustyökoneilta kuin erään mummon juopuneilta.

Osa kirjan tapahtumista on kyllä jokseenkin hämmentävää luettavaa lapselle, etenkin vaikkapa kovasti juopuneet mummonryöstäjät kummeksuttavat minua, mutta muuten Mäkelä kirjoittaa ihmeen kauniisti, ja Huun seurassa mieli viihtyy, leppyy ja rauhoittuu. Tekijän mustavalkoinen tussikuvitus on asiaan kuuluvan pelkistetty ja vähäeleinen. Lapsikuulija lumoutuu kuuntelemaan Huuta niin, että ensimmäisellä lukukerralla kirjan vähän reilusta sadasta sivusta tulee luettua melkein puolet. Varsinainen fakiiri, tämä Huu.

Martin Widmark ja Helena Willis (kuvitus): Lasse-Maijan etsivätoimisto. Uimahallin arvoitus

Martin Widmarkin kirjoittama ja Helena Willisin kuvittama Uimahallin arvoitus (2011) on ainakin genrepiirteiltään hyvin onnistunut lasten dekkari, jossa on rakkautta ja rikoksia. Itse pääpahiksena on oikea auervaara, ja rakkaus saa sivuhenkilötkin tekemään pikkurikkeitä. Se, että kassaneitiään tulisesti palvova uimavalvoja on niin ikään nainen, on modernia ja ruotsalaista ja mukavasti jätetty alleviivaamatta. Dekkari on tarkoitettu lapsen itse luettavaksi, joten se on kirjoitettu selkeästi, liki selkokielellä. Hullunkurisesti ääneen lukiessa käy kuitenkin niin, että selkeytden vuoksi äärimmilleen pelkistetty teksti alkaakin paikoin tuntua vaikeasti ymmärrettävältä.

Kolmevuotias kuulijani tykkää Uimahallin arvoituksesta tosi paljon, vaikka siinä kuvatun rikoksen - hurmurihuijariin haksahtaminen ja arvoesinelokeroiden ryöstäminen - täytyykin olla aivan mahdottoman kaukana hänen käsityskyvystään. Kirjan kuvitus on värikäs ja tekstille uskollinen, ja kullekin aukeamalle on mahtunut ainakin yksi kookas kuva, mikä auttanee tekstin hahmottumisessa.