Monilta osin kirja ei vain miellytä: vaihtuvat kertojat kyllä tuovat näkökulmaa, joo, mutta eikö se nyt ole jo moneen kertaan luettua. Kierroksia kyllä lisää se, että yhtenä kertojana esiintyy joku päätarinan ulkopuolinenkin henkilö, mutta sekin tuntuu yhtä päälleliimatulta kuin eri-ikäisten morsiamenryöstömyyttien vyöryttäminen. Kirjan naiskuva ei miellytä: kumpikin keskeinen nainen on kuvattu jotenkin liian kliseisesti ja liian voimattomiksi, aloitekyvyttömiksi ja kaikenlaiseen hyväksikäyttöön alistuviksi, äh. Ja ehkä myös mieskuva on kliseinen: pullistelua, naisen puutteesta ahdistuhäiriöitymistä, huumeita. Sekään ei miellytä, että alussa kuvaus on niin pliisua: kerrotaan 2010-luvun keski-ikäisestä, keskiluokkaisesta elämästä, joka on samanlaista sisäsiistiä harmaanvalkoisella sisustettua kuin kaikilla muillakin ja jossa ongelmat ovat triviaaleja ja helposti voitettavissa olevia pieniä ärsytyksen aiheita, mutta siltikään tavallinen elämä ei tunnu onnelta. Sitten ruvetaan leikkimään väkivallalla, eikä senkään kuvaus miellytä. Liian yksityiskohtaista, liian raakaa, liian kamalaa ja ahdistavaa. Alan jo miettiä, miksi ylipäätään halusin koko kirjan lukea.
Mutta sitten. Lukemisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että Korhosen luoma kontrasti toimii valtavan hyvin, että alun pliisun on tarkoituskin johtaa juuri niin silmittömän räikeään väkivaltaan kuin se johtaa, että naisten ja miesten kuuluukin olla juuri sellaisia kuin ovat, että tarvitaan myös tarinan tapahtumiin osallistumatonta kertojaa, jotta syntyisi nimenomaan tällainen meidän aikamme Rikos ja rangaistus. Emme enää usko pahaan, mutta siellä se nyt vain on, edelleen. Odottamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti